" Lintu pieni liitelijä lennä kaukomaahan. " Tää oma sanoittamani ( 10 vuotiaana) biisi tulee joka syksy mun mieleen. Ei niinkään just tää laulu lauluna, vaan mun ensimmäinen pianonsoiton opettajani, joka sävelsi mun syksyisen runoni. Hän, Signe, oli niin ihana opettaja, hän kannusti ja löysi hauskoja kappaleita ja piti soitto innostuksen yllä. Seuraavat opettajat ei sit niin enää osanneetkaan innostaa. Mut sama fiilis mulla tuli torstaina , kun menin syksyn ekalle laulutunnille. Meil on Minnan kans just sellanen hyvä opettaja - oppilas suhde. Laulamises mennää niin henkilökohtasel alueel, oma ääni, mun kropasta, mun tunteet... Lauluopettaja on personal treinöri. Ei opettaja siel tunnil vaa kuuntele, et menikö nuotillee, vaan hän kannustaa, opastaa, kestää laulajan epävarmuushetket, antaa neuvoi, ja nostaa pikku hiljaa vaikeusastet. Ja jos itse haluaa, ni tunnil nauretaa ja joskus jopa itketää, ainakin minä.
Koko kesän olen ollu hiljaa. Toki puhetta pulppuaa entiseen malliin, mut en ole laulanu. Nyt vasta elokuussa olin ystäväni Pirkon kanssa laulattamassa leiriläisiä eläkeläisten leirillä. Voi et se oli hauskaa! Lauloimme kaikki yhdessä vanhoja lauluja kansanlauluista iskelmiin. Ja sit taas toisen ystäväni, Elinan eli mun Hot Dog kamuni kans me meinataan täs syksyl järjestää laulu- ja runomatinea iltapäivä. Se on nyt vast alkusuunnitelmissa, mut paikka varattu ja lauluja ja runoja mietitään. Ja johan se jouluki on ihan pian. Ääniräätälin seinäl oli jo ilmotus Joulukonsertista, säestysharkoista ja kenraalist. Mää heti Minnal, et no nyt laulan sen Mozartin Laudatumin!! Mut sit me todettii, et taitaa mun syksy olla aika täynnä kaikenlaista, et jääkö riittävästi aikaa Mozartille...? Tuleeko vaa ressiä? Sori Mozart, ei vielä Laudatumia, mut kyl mää sen joku päivä viel laulan jossain.
Mut tyypillist mulle, et just kun olen vasta antanu lauluehdotuslistaa Minnal, siitä mitä laulaisin siel laulurunomatineas, ni eikö mun aivot jo mieti joulua ja mitä siel laulaisin. Raskast joskus tämmöset vikkelät aivot, ku ain edempän nykyhetkest, puuh.
Mun työhöni kuuluu yhtenä osana nukketeatteri, ja tänä syksynä saan olla mukana Valoon varjosta nukketeatteriesityksessä. Se on aikuisten näyttämösatu L. Onervan runoista ja muutamista selviytymistarinoista uusiin alkuihin. Sitä on ollut ihana tehdä, vaikka aiheet onkin rankkoja, mut niinkuin nimi sanoo, näytelmässä on valoa. Jännittävää tää on, ja mielenkiintoista, haastavaa, opettavaista.... ja vaatii paljon muistamista ja keskittymistä. Miten mahtaa Vaakun käydä, kun pitää osata reploja, laulunsanoja, ja selvitä kaikist jännityksistä?
Ja on tuol takaraivos pikkuse pessimismiäkin.. mihi välii se flunssa laitetaa? Kiitos ei mihinkää.
