Kevätkonsertis esiintyy aina Ääniräätälin oppilai. On kauemmin laulanei ja on juur aloittaneit. Kaikkii meit yhdistää halu laulaa, rakkaus musiikkiin ja jännittäminen.
Taidekappelille mentiin jo kolmea varttia ennen konsertin alkua, Minna ja Sanna veti kaikille äänenavauksen. Sit laulettiin viel yhteislaulu noin niinku lämmikkeeks. Ja sit alko jännittäminen.
Me tyttöjen kans puhuttiin ihan höyrypäisiä juttuja, koska se varmaa autto meit rentoutumaa. Pohdittii,et miks me taas oltii tääl jännittämäs? Ei ainakaa rahan, eikä maineen eikä gloorian takia. :) Sit mietittii kui jännittävää on kävel sitä käytävää pitkin eteen esiintymään, entä jos kaatuu. Ajatteleeks siin sit ,et loukkasinko mää ,vai ajatteleeks siin vaa et ompa noloo, näkiks kukaa...? No kukaan meist ei kaatunu.
Sit me pohdittii, et näkeeks yleisö jos ja kun sydän hakkaa ja polvet tutisee, näkyyks se et vaatteetki värisee?
Sit me pohdittii,et kun siin penkil istuu kauan ihan hiljaa vuoroaan odottaen, ni onkohan kurkku ihan limanen sillo ku oma vuoro tulee ja avaa suunsa ja sielt tuleeki käreetä kähinää.
Jaaaa...sit me pohdittii,et mitä jos alkaaki nenä vuotamaa keske esitykse, et voiks tipan jotenki huomaamat pyyhkäst hihaa vai antaako touhutipan vaa roikkuu nenän pääs.
Sit konsertti alkaa. Sitä kuuntelee toisten esityksiä, ja sit alkaa yhtäkkiä miettiä oman laulun sanoja. Samal kun toinen laulaa ihan toista laulua, yrittää epätoivoisesti saada oman laulun sanat mieleen. Voi ei, ne on kadonnu päästä! Esiintyjien välissä äkkiä käy läpi sanat, ja huh, olihan ne siel muistis.
Sit alkaa suu kuivua. Ja vaiks juo kuinka paljon vettä, niin suu pysyy kuivana. Ja sit meil naisil tulee toinenki ongelma, koska juomme pullosta suoraan, niin huulipuna lähtee pois!! Ei sitä nyt voi omii huulii alkaa maalaamaan ku toinen just laulaa...eli parasta ettei juo ollenkaa ennen esitysvuoroa, vaan vast sit ku oma laulu ohi... Ei hyvä sekää ratkasu. Suu on kuiva ku autiomaa.Yks meist kerto, et oli koittanu opetella juomaan silli, ettei huulet koskis pulloon, vaan niinku kaatais vettä suuhun. No mulla ainakin kävis niinku Mr Beanil ja vedet valuis syliin. Ois tosi nättii olla etumusta märkänä laulamas. Esiintyjän vedenjuonti ei ole helppoa.
Sit yhtäkkii onki oma vuoro. Kävele, älä kaadu, katso yleisöön, tervehdi ja ala laulaa. Nyt sanoin itselleni, hei haloo, osaat sanat, ja tääl kappelis on ihana akustiikka, nauti laulamisest ku kerran tykkäät laulamisesta! Ja HENGITÄ. Hyvin komennettu, olin itseeni tyytyväinen.
Sit se oli ohi. Kiitoskumarrus ja takasin penkille. Ympärillä ihmiset taputtaa olalle ja hymyilee kannustavasti, mut sit alkaakin jo seuraavan oppilaan esitys ja on vaan "pakko" koittaa rauhottua ilmeettömästi ja eleettömästi, vaiks mieli tekis saada heti jotain höpöttää siit miten se meni ja vähän ravsitella itseään.
Sit alkaa miettii, et täähän oli oikeestaa aika mahtava juttu. Ens kerral taas mukaan! :)
Kiinnitin nyt enemmän huomiota esiintyjien liikkumiseen laulun aikana, ja varsinkin mitä kädet tekee. Huomasin itsessäni taas sen ,että kovin kädet elää jotain omaa elämää ja heilun ja huojun sin sun tän. Ja silmät menee kii ja aukee ja kii ja.... Kun laulaa klassista laulua, niin siin ei oikee jammailla mukan. Mut ei sitä haluis nyt iha paikallaankaa pönöttää. Mun käsien tarttis löytää kultanen keskitie. Tämän annan nyt itselleni läksyks.
Nyt haluan lähettää kaikille Ääniräätälin rohkeille laulajille paljon terveisiä ja oikein hyvää kesää, jatketaan laulamista! Opeille myös kiitokset ja kesäterveiset , ja erityiskiitokset Minnalle. Olet koko kauden kannustanut mua ja vahvistanut mun lauluitsetuntoani. Kiitos siitä ♥. Hyvä lauluope, parempi mieli.
